Parin viime vuoden aikana on ollut mahdotonta seurata mediaa ilman, että olisi törmännyt käsitteeseen nimeltä kehopositiivisuus. On melko yleinen harhaluulo, että kehopositiivisuudessa olisi kyse siitä että oman kehonsa kokee myönteisellä tavalla. Kehopositiivisuus on ihmisoikeusaate, jonka juuret ovat 1970-luvun toisen aallon feminismin aikaan syntyneessä lihavuusaktivismissa. Kehopositiivisuudessa on yksinkertaisesti kyse yhtäläisten oikeuksien ja mahdollisuuksien takaamisesta ihan kaikille kehoille huolimatta siitä, miltä kyseinen keho sattuu näyttämään tai kuinka se toimii. Vaikka kehopositiivisuus ajaakin ensisijaisesti marginalisoitujen ja eniten syrjintää kohtaavien kehojen oikeuksia, sen valtavirtaistuminen hyödyttäisi ihan kaikkia.
Kehopositiivisuuden ja työelämän yhteensovittaminen vaikuttaa tutkimustiedon valossa mahdottomalta tehtävältä, sillä ulkonäön ja erityisesti ruumiin koon perusteella tapahtuva syrjintä on valitettavan yleinen ilmiö työelämässä. Ilmiö on myös huomattavan sukupuolittunut. Lihavuustutkija Hannele Harjunen onkin todennut, että yksilön fyysinen olemus nähdään ikään kuin heijastuksena tämän sisäisestä olemuksesta, ja tämä korostuu erityisesti naisten kohdalla. Hoikka ruumis kuvastaa sellaisia työelämässä yleisesti positiiviseksi koettuja ominaisuuksia kuten älykkyys, kontrolli, tehokkuus ja terveys, kun taas lihavaan kehoon yhdistetään sellaisia negatiivisia piirteitä kuten laiskuus, kontrolliin puute, sairaus ja typeryys. Lihavat naiset saavatkin keskimäärin huonompaa palkkaa kuin heidän verrokkeinaan toimivat hoikat naiset, joiden keho sopii työelämän ruumisnormeihin. Lisäksi lihavien naistyöntekijöiden uran etenemismahdollisuudet ovat huomattavasti heikommat, kuin hoikkien naisten.
Työelämän ulkonäköpaineet koskettavat meistä jokaista riippumatta ruumiimme koosta ja muodosta, mutta tutkimustiedon mukaan tietynlaiset kehot kohtaavat toisia enemmän syrjintää työmarkkinoilla. Tutkimuksen perusteella paineet hoikan kehon säilyttämisestä tai saavuttamisesta ovatkin valtavat erityisesti naisille, mikäli mielii menestyä työelämässä. Työelämätutkijat Karjalainen, Niemistö ja Hearn väittävät artikkelissaan, että työntekijät uskovat työelämän ruumisnormeihin sopeutumalla vähintään epäsuorasti edesauttavan omaa urakehitystään. Artikkeli kertoo myös vuosikymmenten työkokemuksen omaavasta naisesta, joka kokee tietynlaisen ulkonäön ylläpitämisen välttämättömäksi tunteakseen itsensä päteväksi työntekijäksi. Esimerkki kertoo surullista tarinaa siitä, kuinka naistyöntekijän ulkoiset ominaisuudet voivat olla työkokemusta ja asiantuntijuuttakin merkittävämmässä roolissa pätevyyden mittareina.
Ulkonäköpaineet jättävät valtavasti potentiaalia työelämän ulkopuolelle. Uskon, että mikäli kehopositiivisuusaate saisi jalansijaa työkulttuurissa, moni asia muuttuisi paremmaksi. Ensinnäkin, työntekijät voisivat luottaa asiantuntijuuteensa ja osaamiseensa sen sijaan, että huolehtivat ulkonäön vaikutuksista uraan ja työtehtävistä suoriutumiseen. Ulkonäköpaineiden ja kauneusihanteiden sukupuolittuneisuus aiheuttaa sen, että etenkin naiset käyttävät huomattavan määrän aikaa ehostautumiseen pelkästään videopuheluita varten, normaalista toimistotyöstä puhumattakaan. Toiseksi, uskon että nykytilanteessa valtava määrä osaamista ja asiantuntijuutta jää ruumisnormien ja kauneusihanteiden jalkoihin. Mikäli yhteiskuntamme kokisi kaikki kehot yhtä arvokkaina eikä näkisi ruumiin ulkonäköä yksilön sisäisen maailman kuvaajana, organisaatiot rekrytoisivat huomattavasti nykyistä moninaisempia työntekijöitä. Tämä edesauttaisi marginalisoiduissa kehoissa elävien mahdollisuuksia edetä työelämässä nykyistä tasa-arvoisemmin.
Lopettamalla kehojen arvottamisen niiden koon, ulkonäön tai muodon mukaan työelämä muuttuisi nykyistä armollisemmaksi. Kokonaisvaltaisen elämänhallinnan ja ruumiillisen täydellisyyden tavoittelun sijaan työntekijät voisivat keskittyä itse työhön, mutta myös siitä palautumiseen. Kehopositiivisuuden yleistyminen saattaisi johtaa siihen, että taukohuoneessa voitaisiin nauttia porukalla pullakahvit ja vaihtaa kuulumisia viikonloppureissuista sen sijaan, että työntekijät syövät lounaansa työpisteellään – jos ylipäätään ehtivät syödä mitään työpäivän aikana. Kehopositiivisuuden yleistyminen työelämässä johtaisi siihen, että työntekijät alettaisiin nähdä jälleen inhimillisinä yksilöinä loputonta suorittamista jaksavien superihmisten sijaan.
Kehopositiivisuus – mikä radikaali aate!
Katariina Haapea
Blogipostaus on harjoitustyö Helsingin yliopiston sukupuolentutkimuksen kurssilla Työelämän tasa-arvo ja yhdenvertaisuus
Lisää luettavaa:
Harjunen, H., 2009: Women and Fat. Approaches to the Social Study of Fatness. University of Jyväskylä.
Karjalainen, M. & Niemistö, C. & Hearn, J. (2016): Tietotyöalan voittajan tyyli. Teoksessa Parviainen & Kinnunen & Kortelainen (toim.): Ruumiillisuus ja työelämä. Työruumis jälkiteollisessa taloudessa. Vastapaino, Tampere.
Meriläinen, S. & Tienari, J. & Valtonen, A. (2015): Headhunters and the ‘ideal’ executive body. Sage Publishing.
