Homo- ja transfobian vastaista kansainvälistä tapahtumapäivää vietetään 17.5.2020 eri puolilla maailmaa. Covid-19 –kriisin takia se tapahtunee tänä vuonna pääasiassa etänä. Päivään on edelleen tarve, sillä monissa maissa väkivaltaa kohdistetaan ihmisiin heidän tiedetyn tai oletetun vääränlaiseksi koetun seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuoli-identiteetin takia. Joissain maissa homo- ja transfobiset väkivallan teot ovat onneksi vähentyneet mutta toisissa ne ovat lisääntyneet. Valtioiden johdossa olevat itsevaltaiset tai populistiset johtajat pyrkivät peittämään laajoja yhteiskunnallisia haasteita, kuten koronakriisin tai taloudellisia ongelmia, kohdistamalla vihamielisen huomion seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Tämä kannustaa joitain kansalaisia viharikoksiin. Esimerkkeinä voi mainita Brasilian, Ugandan, Puolan, Unkarin, Venäjän ja Yhdysvallat. YK:n ihmisoikeusvaltuutettu ja EU-komission puheenjohtaja ovatkin ottaneet kantaa kriisien yhteydessä lisääntyneitä HLBTI-ihmisiin kohdistuvia viharikoksia ja syrjintää vastaan.
Suomessa seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuoli-identiteetin perusteella tapahtuva väkivalta ei ole kovin yleistä viharikosten raportoinnin ja väkivaltatutkimusten perusteella, mutta tutkijat ovat tuoneet esiin, että se jää usein raportoimatta. THL:n Kouluterveyskyselyn perusteella taas vaikuttaa siltä, että ei-heteroseksuaaliset ja transnuoret kohtaavat kouluväkivaltaa huomattavasti useammin kuin heteroseksuaaliset tai cissukupuoliset nuoret. Esimerkiksi ei-heteroseksuaalista pojista väkivaltaa oli kokenut lukiossa 22 prosenttia ja ammatillisia oppilaitoksissa 27 prosenttia, kun heteroseksuaalisilla pojilla vastaavat luvut olivat yli 10 prosenttiyksikköä pienemmät (12% ja 14%).
WeAll-hankkeen tutkimusten perusteella monilla ei-heteroseksuaalisilla ja transnuorilla on kokemuksia väkivallasta sekä koulussa, kotona että erilaisissa julkisissa tiloissa internetia unohtamatta. Setan ja Nuorisotutkimusverkoston kokoamaan ja WeAll-hankkeessa analysoituun kyselyyn vastanneista noin viidesosa oli kohdannut viimeisen vuoden aikana heihin kohdistuvaa loukkaavaa puhetta verkossa ja noin 15 prosenttia oli kohdannut fyysistä väkivaltaa. Enemmistö nuorista oli kokenut loukkaavaa nimittelyä, kuten homottelua. Transnuorilla ikävät kokemukset olivat ei-heteroseksuaalisia nuoria tyypillisempiä. Ei-heteroseksuaaliset pojat kokivat fyysistä ja henkistä väkivaltaa ei-heteroseksuaalisia tyttöjä tavallisemmin, mutta seksuaalista väkivaltaa ei-heteroseksuaaliset tytöt kokivat poikia useammin.
Homo- tai transfobian käsitteet ei ole kovin hyviä, kun tarkastellaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuvaa väkivaltaa. Ne jättävät suurimman osan HLBTI-ihmisten kohtaamasta väkivallasta tarkastelun katveeseen. Kouluterveyskyselyn kertomasta tai WeAll-hankkeen analysoimasta väkivallasta iso osa ei ole homo- tai transfobista. Esimerkiksi ei-heteroseksuaalisista tytöistä 40 prosenttia kertoi joskus kokeneensa fyysistä väkivaltaa, mutta vain 15 prosenttia kertoi sen johtuneen seksuaalisesta suuntautumisesta eli olleen homofobista. Ei-heteroseksuaalisilla pojilla homofobinen väkivalta oli yleisempää: heistä joskus fyysistä väkivaltaa oli kokenut 45 prosenttia, ja 40 prosenttia näistä kertoi sen perustuneen heidän seksuaalisuuteensa.
Väitän kuitenkin, että trans- ja ei-heteroseksuaalisten ihmisten kohtaamassa väkivallassa on monia sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä tekijöitä, vaikka kyse ei olisi suoranaisesti homo- tai transfobiasta. Jos on yksinäinen ja kaveriporukoiden ulkopuolelle jätetty tai jättäytynyt, jos haastaa normeja ja on erilainen, jos kokee, ettei kuulu joukkoon tai mieltää koulu- tai työkulttuurin hetero- ja cisnormatiivisine arvoineen ahdistavaksi, voi olla suurempi todennäköisyys, että joutuu kiusan kohteeksi eikä saa tukea muilta. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvilla nämä kokemukset ovat tyypillisiä. Jos on nainen tai sellaiseksi luultu, kohtaa useammin seksuaalista väkivaltaa.
Trans- ja homofobiatermien fobia kuvaa yksilön pelkoa, joka saa tämän reagoimaan väkivaltaisesti. Yksilökeskeisyyden sijaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kohtamaa väkivaltaa tulee tarkastella yhteisöllisesti ja yhteiskunnallisesti, ja vastuuta väkivallan ehkäisystä kantaa nykyistä laaja-alaisemmin. Siksi tarvitaan aktiivisia vastuunkantajia, jotka varmistavat koulujen ja muiden tilojen turvallisuuden. Siksi kaivataan päättäjiä, jotka lopettavat HLBTI-ihmisten kohtaaman väkivallan vähättelyn, ja jotka poistavat rakenteet ja käytännöt, jotka ylläpitävät heteronormatiiviselle väkivallalle suotuista kulttuuria.
Jukka Lehtonen, vanhempi tutkija, WeAll-hanke
